66:nnen kerran järjestetyn J. H. Erkon kirjoituskilpailun on voittanut Helsingissä asuva Pauliina Kallio. Toiselle sijalle sijoittui Maria Bešlić Oulusta, ja jaetulle kolmannelle sijalle sijoittuivat Pihla Tammisto Helsingistä ja Mirjami Sirén, joka on kotoisin Oulusta ja asuu Kauniaisissa. Kilpailulajina oli proosa. Tulokset julkistettiin Helsingin kirjamessuilla Töölö-lavalla torstaina 27.10.
Kilpailuraadin muodostivat tänä vuonna kirjailijat Magdalena Hai ja Harry Salmenniemi, opiskelija Johannes Helama Kallion lukiosta sekä raadin puheenjohtaja, kirjailija Hanna-Riikka Kuisma. Kilpailuun lähetettiin yhteensä 182 tekstiä.
Alla voittajat esittäytyvät ja voit lukea näytteet heidän kilpailutöistään.
Ensimmäinen sija: Pauliina Kallio
- Luonnehdi itseäsi kirjoittajana kolmella sanalla.
Tutkiva, lyyrinen, tarkka.
- Miksi kirjoitat juuri proosaa? Mitä pyrit ilmaisemaan proosan avulla?
Suodatan ja tiivistän elämää. Proosa mahdollistaa fiktion, esseen ja omaelämäkerrallisen tekstin yhteen kietoutumisen. Beat-kirjallisuuden rytmi elää rakenteessa ja työntää tekstiä kohti proosarunoutta. Sen muoto muistuttaa kehon virittyneisyydestä ja ajattelun fragmentaarisuudesta. Jännite purkautuu laulun kaltaisena.
- Palkintoraati toteaa novellistasi mm. näin: “Novellin rakenne on tiivis ja kirkas, teemat syvenevät loppua kohden. Raskaat aiheet, vaikea äitisuhde ja kolonialismi sulavat tehokkaan, paikoin runollisen kielen ansiosta kertojan keveään arkikuvaukseen hetkellisyydestä ja irti päästämisestä.” Miksi valitsit juuri tämän kerrontatyylin näiden teemojen käsittelyä varten?
Nojaan autoteoreettiseen kirjoittamiseen, jossa tutkimustieto historiallisesta traumasta taustoittaa henkilökohtaista. Trauman käsittely tapahtuu arkisen kerronnan tasolla, pienissä hetkissä, joissa todellisuutta luodaan. Kipu, addiktio ja räävittömyys synnyttävät kepeyttä, kun ymmärrys ylisukupolvisesta jatkumosta kasvaa.
Sitaatti:
“Kerrostalo sijaitsee katoavan kylän keskustassa, puisen kirkon varjossa. Kirkon kyljessä toimii Lapinlahden sairaalan ruumishuone, mummin olohuoneen ikkunasta näkyvät krematorion rautaovet. Minulla on tästä lyhyt matka tuohon tien toiselle puolelle, nauraa mummi. Se on harvoja kertoja, kun näen hänen hymyilevän.”
Toinen sija: Maria Bešlić
- Luonnehdi itseäsi kirjoittajana kolmella sanalla.
Intuitiivinen, pohdiskeleva, rehellinen.
- Miksi kirjoitat juuri proosaa? Mitä pyrit ilmaisemaan proosan avulla?
Kirjoitan proosaa, koska kertomani tarinat asettuvat luonnostaan proosan muotoon.
- Palkintoraadin perusteluissa sanotaan novellistasi mm. näin: “Kirjallisuudesta kirjoittamalla voisi mennä helposti metsään, mutta novellin leikittely kirjallisuustieteen terminologialla ja tekstianalyysilla toimii … Novelli novellin sisällä on kirjoitettu niin hienosti, että lukija unohtaa sitä ympäröivät metatasot ja hyppää kertomuksen imuun.” Miten omasta mielestäsi tasapainottelet kirjoittamisen metatasojen tutkimista ja imaisevaa tarinaa novellissasi?
Ajattelen, että metatasojen avulla on mahdollista rikkoa totuuden illuusio, josta fiktion lumous yleensä syntyy. Metataso kääntää tarinan peilin nurin: se pakottaa lukijan kyseenalaistamaan tekstin ja pohtimaan, mikä tasoista on varsinainen kertomus. Metatasot ovat keino leikitellä kertomuksen ”totuudella”, jos sellaista voi ylipäänsä olla olemassa. Koska novellini käsittelee totuuden ja kertomuksellisuuden kaltaisia teemoja, oli luonnollista upottaa se jo olemassa olevaan diskurssiin, joka heijastuu tekstini kirjallisuusanalyyttisissä pseudoteksteissä.
Sitaatti:
“Tieto on tosi uskomus. Yhtäkkiä muistin hänen sivuprofiilinsa elämänkatsomustiedon tunnilla lukion toisen vuoden keväällä, kun talvi oli jo taipunut väistämättömään häviöönsä. Aurinko oli sytyttänyt hänen hiuksensa liekkeihin, hänen silmänsä läpi paistoi valo tyhjänä ja vihreänä kuin uupunut viestinviejä Marathonin taistelussa. Sitten tulivat muut muistot valoa täynnä, sekunneissa valottuva filmi, lumisokeudelta suojaava viilto kaarnanpalassa, kielletyt leikit ja pimennetyn huoneen lattialla vääntelehtivät kehot, roskakanavan dokumentin siamilaiset kaksoset, joiden sydämet olivat ehtineet kasvaa yhteen ennen väistämätöntä leikkausta, joka irrottaisi heidät toisistaan.”
Jaettu 3. sija: Pihla Tammisto
- Luonnehdi itseäsi kirjoittajana kolmella sanalla.
näpyttelen vampyyrikomediaa puhelimelleni
- Miksi kirjoitat juuri proosaa? Mitä pyrit ilmaisemaan proosan avulla?
Omituinen kysymys. En osaa kirjoittaa runoja.
- Palkintoraati kuvailee novelliasi mm. näin: “Miestenvälistä rakkaustarinaa ja menetystä käsitellään yliluonnollisten elementtien kautta hienovaraisen koskettavasti. Aavistus kauhuromantiikasta syventää eheää kerrontaa.” Miten päädyit käyttämään yliluonnollisia elementtejä novellisi tematiikkojen tutkimiseen?
Kirjoitan ja luen paljon fantasiaa, sillä nautin mystisestä ja selittämättömästä: taianomaisesta. Kirjoittaessa raja yliluonnollisen ja realistisen välillä menettää merkityksensä, sillä kun nostaa yliluonnollisen ja realistisen pois, jäljellä on yhtä kaikki tarina. Itselleni merkittävin ero realistisen tarinan ja yliluonnollisen tarinan välillä on lopulta lukijan suhtautuminen.
Etiäislintua varten tein paljon taustatutkimusta luodakseni tunteen siitä, että tämä voisi olla totta. Tarinassa oli kuitenkin alusta asti paikka elämän ja kuoleman rajamailla. Selittämätön antoi minulle mahdollisuuden kirjoittaa Etiäislintuun pelko ja toivo tavoilla, joille Tapanilla on sanat. Ehkä yliluonnollinen on Tapanin tarinassa vain toive siitä, ettei yliluonnollista tarvittaisi.
Luulisin.
Olen ensisijaisesti tarinankertoja. En voi vannoa, että mikään tästäkään oli totta. Joskaan en väitä tarinan ja toden poissulkevan toisiaan.
Mitä taas teemojen käsittelyyn tulee, ollakseni hiukan dramaattinen: en päättänyt käsitellä niitä, ne tulivat ja käsittelivät minut. Ja jos ne päättivätkin tehdä sen pienessä veneessä elämän ja kuoleman rajamailla, kuka minä olen niitä siitä kyseenalaistamaan?
Sitaatti (Etiäislintu):
“Kireys helisi kansilla, kun laiva ennen aamukahdeksaa lähti joutuisasti pitkin jäästä paljastanutta ränniä, piippu tuprusi, syöksi muutaman iloisen liekinpätkänkin lumituiskuun. Linnun katse tuntui muuttuneen painostavammaksi, myrsky heijastui sen valkeista silmistä ja kun olimme hyvän matkaa sataman ulkopuolella, kapteeni yritti ampua sen itse. Laukaukset kajahtelivat kansilla, saivat ihmiset säpsähtelemään ja linnun tepastelemaan paikoillaan aivan kuin se olisi nauranut meille. Älä pelkää, käskin itseäni ja kiristin hampaani yhteen. Se on pelkkä lintu. Talvi on kylmä, ehkä se on eksynyt tänne Siperiasta. Mietin, kuinka se kaikki hävettäisi ja naurattaisi minua palattuani Helsinkiin, mutta silti muiden mentyä sisään, astuin lipputangon luokse ja yritin ravistella linnun liikkeelle. Se vain tuijotti nokkaansa pitkin.”
Jaettu 3. sija: Mirjami Sirén
- Luonnehdi itseäsi kirjoittajana kolmella sanalla.
Intuitiivinen, seikkaileva, analyyttinen.
- Miksi kirjoitat juuri proosaa? Mitä pyrit ilmaisemaan proosan avulla?
Kirjoitan proosaa, koska haluan kuvailla teksteissäni keskusteluja, toimintaa, ristiriitaisuutta ja muutosta. Kirjoitan mielelläni tarinoita, joissa on useita eri näkökulmia ja haluan antaa äänen erilaisille henkilöhahmoille.
Proosassa minua viehättää eheiden, suurien kokonaisuuksien luominen, joissa pikkuhiljaa paljastuu jokin salaisuus tai mysteeri. Nautin lyriikan kielen ja muodon yhdistämisestä proosaan, ja Perintö-novellissani kokeilin runon asettelun yhdistämistä novelliin.
- Palkintoraadin perusteluissa sanotaan novellistasi mm. näin: “Novellia luonnehdittiin koskettavaksi ja kerronnallisesti laadukkaaksi. Vesi toimii tarinassa mielen, aikatasojen ja siirtymien elementtinä.” Millä lailla näet itse veden merkityksen novellissasi?
Vesi esiintyy novellissa toisaalta uhkana ja erottajana, toisaalta yhdistäjänä. Alussa päähenkilö Jasper kävelee jään päällä ja kuvittelee kaikkea sitä, mitä pinnan alla on. Jää on suojaava kuori, ja hän pelkää menneisyyden kipuja, jotka lymyävät kuoren alla. Samaan aikaan hän myös haluaisi, että meri sulaisi, jotta hän pääsisi käsiksi menneeseen. Jää ei kuitenkaan sula pakottamalla, vaan ottaa oman aikansa.
Kun jää lopulta sulaa ja Jasper pääsee tutkimaan mennyttä veljensä kanssa, hän ymmärtää itseään ja perhettään paremmin. Sula vesi yhdistää hänet vuosia sitten kuolleeseen äitiinsä yllättävällä tavalla.
Sitaatti (Perintö):
“Valo saartaa. Bussipysäkillä ei ole katosta, vain likaisesta, auratusta lumesta törröttävä tolppa.
Kuukausi on kulunut. Selaan puhelimen kalenteria, joudun pyyhkäisemään sitä sormellani liian monta kertaa. Sinä sanoit, että voisimme mennä takaisin viimeistään kesällä. En kehtaa ehdottaa, että yrittäisimme jo aiemmin. Rasiaa kahlitseva jää saattaisi sulaa vaikka sytkärillä tai kuumalla vedellä. En kehtaa myöskään kysyä, muistatko jo.
Voisin mennä saareen yksin. Olen jo monta kertaa käynytkin
rannassa,
ottanut askelia jäällä
jähmettynyt
ottanut askelia
kääntynyt pois.”