Tänä vuonna 70. kertaa järjestetyn J. H. Erkon kirjallisuuskilpailun on voittanut helsinkiläinen Liinu Yli-Hongisto. Kilpailulajina oli proosa, ja mukaan lähetettiin tänä vuonna kaikkiaan 171 tekstiä.
Kilpailuraati kuvaa, että Yli-Hongiston kieli on “konstailematonta, kikkailematonta ja sanoo paljon pienessä. Virke on huolellista ja tyylikästä. Se käyttää sanomattomuutta sanomiseen”.
Toiselle sijalle sijoittui helsinkiläinen Kirmo Komulainen ja kolmannelle sijalle turkulainen Maija Tuominen.
Kunniamaininnan kilpailussa saavat Louna Haapavaara Helsingistä,
Riina Laine Helsingistä ja Tuomas Lapatto Helsingistä.
Tulokset julkistettiin Helsingin Kirjamessuilla Töölö-lavalla torstaina 22.10.2026.
Raadin mukaan kilpailuteksteistä nousi esille se, miten monipuolisesti voidaankaan käsitellä ihmisen suhdetta luontoon osana sitä, sekä ihmisen suhdetta vallitsevaan yhteiskuntaan. Monissa teksteissä sukellettiin lähimenneisyyteen ja lapsuuden maisemiin. Joukossa oli myös kokeelliseempia proosakerronnan muotoja. Teksteissä näkyi myös virtuaalisen maailman punoutuminen osaksi tätä todellisuutta, niin kielen kuin aiheidenkin tasolla. Teksteissä liikuttiin taitavasti perspektiivistä toiseen, välillä mikro- ja välillä makrotasoilla yhdenkin tekstin sisällä. Raati oli vaikuttunut teksteistä, jotka tuntuivat kuin lahjoilta lukijoilleen ja taso oli korkea.
Kilpailuraadin muodostivat tänä vuonna Susi Siriya Orenius, Sonja Saarikoski, Matias Riikonen sekä Tampereen yhteiskoulun lukion opiskelija Ilona Pulakka.
J. H. Erkon kirjoituskilpailuun voivat osallistua alle 30-vuotiaat kirjoittajat, jotka eivät ole vielä julkaisseet esikoisteostaan. Kilpailua järjestävät yhteistyössä Suomen Nuoriso-opisto, Suomen Nuorisoseurat ja Nuoren Voiman Liitto.
1 Sija: Liinu Yli-Hongisto
Kuvaile itseäsi kirjoittajana.
Tekstini lähtevät tunteesta, havainnosta tai kokemuksesta, joka on omani. Sen jälkeen ne versovat villisti omiin suuntiinsa ja kasvavat joksikin, joka muistuttaa minusta enää etäisesti. Prosessi on usein pitkä ja perusteellinen. Jos hoivaisin huonekasveja yhtä huolella kuin tekstejäni, kotini olisi sademetsä.
Kirjoittaessani ankkuroidun yksityiskohtiin, tavanomaisiin ja pieniin arjen asioihin, jotka saavat suuria merkityksiä. Valmistun pian valtiotieteiden maisteriksi sosiaalipsykologian pääaineesta, ja myös se vuotaa teksteihini: teen mielelläni pesäni paikkoihin, joissa yksilöllinen ja yhteiskunnallinen risteävät.
Kirjoitatko myös muita lajeja, kuten runoja, näytelmiä tai esseitä?
Innostun helposti uudesta ja ajaudun usein sitä kohti, mitä en ole aiemmin kokeillut. Vähitellen alkaa olla vaikeaa keksiä tekstilajia, jonka kanssa en olisi ollut tekemisissä. Useimmin työpöydälleni ovat palanneet proosa, runous, teatteri ja journalismi.
Ajattelen, että erilaiset aiheet kaipaavat erilaisia tekstilajeja. Tahtoisin kerätä itselleni laajan työkalupakin, josta löytyy sopiva muoto jokaiselle tekstille. Viime aikoina olen haaveillut laajentavani osaamistani myös visuaalisen ilmaisun puolelle: olisi ihanaa opetella valokuvaamaan tai piirtämään.
Raadin mukaan kilpailutyösi “on teksti, joka aukeaa useampaan suuntaan. Se käyttää kirjallisia keinoja sellaisella tavalla, joka osoittaa suurta osaamista. Monitulkintainen teksti kytkeytyy laajemmin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Sillä on voimakas suhde paitsi tähän aikaan ja todellisuuteen, mutta myös taiteen arkkityyppeihin ja ikiaikaisuuden tematiikkoihin.”. Kerro hieman kilpailutyöstäsi ja sen kirjoittamisesta. Minkälaista kaunokirjallista tekstiä lähdit kirjoittamaan ja minkälainen siitä tuli?
Vuosia sitten minulle ilmestyi lause: ”En synnyttänyt lasta, vaan lasilinnun.” Lauseen ympärille alkoi kietoutua ajatuksia elottomasta esineestä, jota voisi rakastaa ja hoivata kuin ihmislasta mutta joka olisi kestävämpi ja huolettomampi kuin pieni ihminen. Syntyi tarina Allista, joka ryhtyy äidiksi kivelle.
Ilahdun, jos lopputulosta tulkitaan moninaisin tavoin, ja annan mieluusti kunkin lukijan liittää siihen omat merkityksensä. Itselleni teksti on tutkielma normit haastavasta vanhemmuudesta, yhteiskunnan yrityksistä kontrolloida lisääntymistä sekä syistä, joiden vuoksi ihmislapsia ei synny.
Tekstinäyte
Sitten kaikki viimein alkoi. Hoitaja puki kumihanskat ja upotti kiven desinfiointiliuokseen. Kirurgi avasi Allin vatsanpeitteet ja teki viillon kohdun seinämään. Sinne, punaisina hehkuviin sisuksiin, kirurgi asetti kiven. Toimenpiteen jälkeen hoitaja kertoi, että kivi istui kohtuun kauniisti, aivan kuin se olisi kasvanut Allin sisällä ensimmäisestä solustaan asti. Raskaudesta tulisi aivan tavallinen. Mikäli ei näkisi tikkilankoja paidan alla, saattaisi hyvin luulla, että Alli odotti ihmislasta. Yhdeksän kuukautta myöhemmin Alli palasi leikkauspöydälle. Kirurgi viilsi arpeutuneet haavat uudelleen auki ja nosti kohdusta verisen kiven. Se ei parkaissut, ei edes inahtanut: kaikki oli niin kuin pitikin.
2 Sija: Kirmo Komulainen
Kuvaile itseäsi kirjoittajana.
Olen valitettavan paranoidinen ja taikauskoinen kirjoittaessani. Merkityksettömät yhteensattumat alkavat pistää silmääni äkkiä maagisina. Miksi tänä aamuna juuri kotimaiset tomaatit puuttuvat lähikaupan hyllyltä? Miksi naapuri ei tullut minua vastaan koiransa kanssa tavanomaisessa kohdassa, onko jotain sattunut? Liittyykö se siihen, että kaikki kadun lehdet muuttuivat keltaisiksi yhden yön aikana? Jostain syystä nimenomaan pelon ja vainoharhan kokemukset aktivoivat minua kirjoittajana. Ehkä sen takia kaikki kirjoittamani muuttuu jossain vaiheessa kieroutuneeksi ja ahdistavaksi, vaikka en pidä itseäni erityisen synkeänä tyyppinä.
Kirjoitatko myös muita lajeja, kuten runoja, näytelmiä tai esseitä?
Olen koulutukseltani teatteriohjaaja, ja töitteni puolesta kirjoitan nykyisin enemmän näytelmiä ja käsikirjoituksia kuin muita tekstilajeja. Ensirakkauteni olivat runot (kaikki rakastavat runoja 18-vuotiaina) ja rakastan ja ihailen monia runoilijoita vielä nykyäänkin. Runojen kirjoittaminen on minulle kuitenkin valtavan työlästä: kämmeneni hikoavat, ramppaan ympäri huonetta, korvat alkavat punoittaa. Yleensä näistä inspiraation puuskista jää jälkipolville vain paljon rutattua paperia. Runot eivät kuitenkaan koskaa lakkaa houkuttelemasta. Uskon, että minusta tulee vielä loistava runoilija noin kahdeksankymmenen vuoden iässä.
Raadin mukaan kilpailutyösi “liittyy feministisen ja kapitalismikriittisen kirjallisuuden traditioon olematta tendenssinomainen tai julistava. Yhteiskunnallisen aseman ja sukupuolen kuvaus tehdään taiten. Kieli on kauttaaltaan tarkkaa ja havainnot oivaltavia. Kliinisen kirkas tapa havainnoida sopii yhteen tekstin aiheen kanssa. Teksti tarkastelee oivaltavasti medikalisoitunutta ja yksilöllistä tapaamme käsitteellistää maailmaa ottaen siihen kuitenkin kriittisen etäisyyden.”. Kerro hieman kilpailutyöstäsi ja sen kirjoittamisesta. Minkälaista kaunokirjallista tekstiä lähdit kirjoittamaan ja minkälainen siitä tuli?
Minulla oli aie osallistua kilpailuun, mutta yritin valmistua samaan aikaan, ja tajusin, ettei minulla ollut aikaa ideoida tai kirjoittaa mitään. Nukuin ja söin huonosti, sitouduin liian moneen projektiin, et cetera, tein kaikkea, mistä Terveyskirjasto varoittaa. Sitten eräänä aamuna heräsin ja silmäni olivat turvonneet umpeen. Tähän päivään mennessä en tiedä, mikä reaktion aiheutti, mutta valitsin uskoa, että ruumiini alkoi kapinoida esittämääni ihmistä vastaan. Ihottuma oli käsissäni, kyynärtaipeissani ja näkyvimmin kasvoissani, eritoten silmäluomissa. Pelkooni taudin etenemisestä sekoittui perverssiä uteliaisuutta, mieleni vilisi erilaisia ahdistavia näkyjä ihottuman leviämisestä, näin kaikenkarvaisia ulokkeita, joita pelkäsin ruumiini kasvattavan, aloin arastelemaan ihmisten katsetta kadulla. Mieleeni tuli nimi, neiti G. N., joka kuulosti korvaani ihastuttavasti Kafkalta, ja melkein huomaamattani aloin kirjoittaa. Tavoittelin jotain, joka kuulosti mielikuvaltani Atwoodista, mutta johon oli sekoittunut mielikuvaani Leena Krohnista, ehkä jotain, joka lukijan mielessä näyttäisi Ducournaun tai Cronenbergin leffalta… Kirjoitin paljon yöllä, osittain ajanpuutteen ja osittain unettomuuden takia. Ehkä siksi lopullinen teksti on rakenteellisesti niin kummallinen ja vihjaileva. Novellia oli nautinnollista kirjoittaa. Kammottavat aiheet yleensä löytävät tiensä paperille kivuttomasti; alan kärsiä vasta, kun yritän olla hauska.
Tekstinäyte
Neiti G. N. huomasi atooppisen ekseemansa pahentuneen yön aikana.
Iho vasemman silmän ympärillä oli ärtynyt ja nystyinen. Se toi vaivaannuttavalla tavalla hänen mieleensä ihottuman vauvan takamuksessa. Erityisesti ongelma-alueen laitamilla ihosta irtoili hilsettä läpikuultavina lastuina. Läiskä oli halkaisijaltaan noin kahdeksan senttimetriä ja muistutti muodoltaan Madagaskarin saarta.
Neiti G. N. levitti silmänsä ympärille kortisonivoidetta, jonka vaikuttava ainesosa oli prednisolonipivalaatti. Nimi tuntui hänelle turvalliselta: prednisolonipivalaatti. Hänen korvaansa se kuulosti viuhkamaiselta työkalulta, jota käyttivät ihmiset, jotka haihduttivat merivedestä suolaa elääkseen. Neiti G. N. ei voinut kuvitella, että kyse olisi jostakin vakavasta, jos sitä hoidettiin aineella nimeltä prednisolonipivalaatti. Hän levitti kasvoilleen peitevoidetta ja puuteria ja huulilleen rasvaa, joka pakkauksen hohtavan turkoosin mainoslauseen mukaan suojaisi niitä pakkaselta jopa 24 tuntia. Neiti G. N.:n huulet halkeilivat herkästi talvi-ilmasta ja joskus halkeamat vuotivat verta. Kerran hänen huuliltaan oli pudonnut yksittäinen veripisara valkoiseen lavuaariin, kun hän oli ollut alkamassa pestä hampaitaan. Jostain syystä näky oli järkyttänyt häntä ja edelleen sitä muistellessaan hänen ruumiinsa värähti inhottavasti.
3 Sija: Maija Tuominen
Kuvaile itseäsi kirjoittajana.
Kirjoittaminen on minulle tapa ajatella, etsiskellä, tutkia ympäröivää todellisuutta ja omaa mieltäni. Lähden harvoin liikkeelle selvästä ideasta tai suunnitelmasta, vaan ennemminkin tarkastelen häivähdystä tunteesta tai tunnelmasta, ajatuksen puolikasta, joka kummittelee mielessäni mutta josta en aivan saa kiinni. Kirjoittamalla yritän saada selkoa näistä häivähdyksistä ja maailmasta. Rakastan kieltä ja pyrin kirjoittamaan siten, että jokainen lause on tärkeä. Nautin sanatason pikkutarkasta hiomisesta ja sen tunnustelusta, miltä tekstin rytmi tuntuu suussa ja kehossa. Tapahtumia keskeisempää minulle on kieli ja tekstin sisältämä emotionaalinen totuus, jos niitä ylipäänsä on mielekästä asettaa vastakkain. Viime aikoina laajempaa kokonaisuutta työstäessäni olen keskittynyt tekstin rakenteeseen, jännitteeseen ja sisäiseen logiikkaan.
Kirjoitatko myös muita lajeja, kuten runoja, näytelmiä tai esseitä?
Proosa on minulle omin laji, ja olen kirjoittanut sitä niin kauan kuin muistan. Kirjoitan pitkää proosaa ja lyhyempiä tekstejä, jotka joskus lähestyvät proosarunoutta. Omaksi ilokseni kirjoitan toisinaan runojakin, mutta proosa on se laji, jossa haluan kehittyä ja hioa tekstiä, kunnes se sykähtelee elävää kokemusta.
Raadin mukaan kilpailutyösi “maailma on konkreettinen ja aineellinen paikka, joka rakentuu luontevasta ja tarkkoja havaintoja hyödyntävästä miljöökuvauksesta. Teksti kuvaa voimakkaalla tavalla mennyttä nuoruutta, ja tuntuu siltä, ettei sitä ole voitu kirjoittaa kuin nuoruudesta käsin. Teksti imaisee aikaan, joka on ollut kaikille totta ja samaan aikaan poissa. Kirjoitus on kehollista, libidinaalista ja väkevästi tuntevaa.”. Kerro hieman kilpailutyöstäsi ja sen kirjoittamisesta. Minkälaista kaunokirjallista tekstiä lähdit kirjoittamaan ja minkälainen siitä tuli?
Tekstin henkilöhahmot ovat eläneet mielessäni jo kauan, ja kilpailutyö on versio kokonaisuudesta. Minua alkoi kiehtoa ajatus minämuotoisesta tekstistä, jonka kertojahahmo rakentuisi sitä kautta, että muistelee jotakuta toista. Syntyi teksti parhaaseen ystäväänsä hivenen pakkomielteisesti suhtautuvasta ihmisestä, jonka minuus rakentuu ennen kaikkea suhteessa ystävään. Halusin tarkastella näiden kahden henkilön yhteen kietoutunutta suhdetta, jonka aikana he kasvavat lapsesta aikuiseksi ja lopulta kivuliaasti erilleen. Halusin myös kirjoittaa tekstin, jossa ystävyys nousee kiintymyssuhteen asemaan, ja joka ottaa lapset ja nuoret tosissaan. Tekstistä tuli kipeä, lempeä ja ristiriitainen. Pyrin tavoittamaan siinä lapsuuden ja nuoruuden epämääräisyyttä, muistin logiikkaa, asioiden välisten rajojen hämärtymistä ja sitä, että moni asia voi olla totta samaan aikaan.
Tekstinäyte
Melina roikkui kiinni prinsessaharsossa niin kauan että se repesi irti vanteesta. Hän nytkytti kehoaan jotta tylli rikkoutuisi nopeammin, ja sitten hän putosi jaloilleen ja kietoi kankaan ympärilleen. Hän näytti puulta jonka olimme nähneet kerran matkalla uimahalliin, hyönteiset olivat kalunneet oksista kaikki lehdet ja kietoneet koko puun valkoiseen, aavemaiseen harsoon. Toukkia kuoriutui maljakkoon unohdetuista tuomenoksista ja harso peitti pian nekin, oksat toukkineen suljettiin muovipussiin ja tukahdutettiin. Myöhemmin äiti luki lehdestä, että toukat olivat tuomenkehrääjäkoita ja että ilmiö oli poikkeuksellisen voimakas sinä kesänä. Harsoon kietoutunut Melina näytti hitaasti liikuskelevalta seittiin suojautuneelta toukalta, hän näytti lakanaan käärityltä kankealta lapselta, hän näytti keijukaiselta. Minä olisin halunnut ottaa Melinan sisääni, ujuttaa nahkani hänen päälleen tai toisin päin, pukea hänet itseni päälle. Olisin halunnut kietoa hänet seittiin kuin hämähäkki. Eläinkirjasta olin lukenut meritähtien syövän sillä tavalla, että ne pullauttavat vatsalaukkunsa ulos suustaan ja laittavat sen ruuan ympärille. Olisin halunnut pukea vatsalaukkuni Melinan päälle, sulkea hänet sisääni, vaikka hän kutitti ja painoi kuin korvatulppa korvakäytävässä, kuin jalkaan kiinni kasvanut kenkä.