Jo 68. kerran järjestetyn J. H. Erkon kirjoituskilpailun on vuonna 2024 voittanut maskulainen Hermanni Härmälä. Tämän vuoden kilpailulajina oli kaunokirjallinen proosa.
Kilpailuraadin mukaan Härmälän tekstissä ”taiturilliset sanankäänteet yllättävät, ilahduttavat ja naurattavat ääneen.”
Härmälä voitti kilpailun runosarjan ensimmäisen palkinnon viime vuonna, ja hän on ensimmäinen kirjoittaja kilpailun pitkässä historiassa, joka on päätynyt ykkössijalle kahtena peräkkäisenä vuotena, kahdessa eri sarjassa.
Toiselle sijalle sijoittui Kaisla Kaheinen Helsingistä ja kolmannelle sijalle Santeri Kataja Kaarinasta.
Kunniamaininnat saivat Anna Tynjälä Joensuusta, Sara Hallamäki Jyväskylästä sekä Ada Koistinen Helsingistä.
J. H. Erkon kirjoituskilpailu järjestettiin tänä vuonna 68. kerran, kirjallisuuden lajina oli tänä vuonna proosa. Kilpailuun osallistui 217 alle 30-vuotiasta kirjoittajaa. Palkinnot myönnettiin Helsingin kirjamessuilla Töölö-lavalla torstaina 24.10.2024.
Kilpailuraadin muodostivat tänä vuonna Markku Paasonen, Syksy Tanninen ja Taija Roiha. Raadin päätuomarina toimi Anu Kaaja.
1. sija: Hermanni Härmälä
Kuvaile itseäsi kirjoittajana.
Lähiaikoina olen viehättynyt sisällön kustannuksella kielestä itsestään. Mietin, miten voisin kirjoittaa niin paljon pintaa, että väkisinkin jonkinlainen ydin erottuu. Jotkin lajit rakentavat suojaavia ”pesiä” jätteistä ja eritteistään; samassa hengessä kilpailutekstinikin palvelee rakenteellista onttoutta. Tyhjällä voi olla loistavat kuoret. Jäätyneen saippuakuplan sisään ei voi jäädä sitä, mikä juuston sisällä löyhkää. Kieli muodostuu kielen sisäisistä lihaksista ja kieltä kallon rakenteisiin liittävistä lihaksista. Minä olen kiinnostunut siitä osasta, mikä kursii kieltä kalloon ja kuinka paljon tässä on välissä maata, ilmaa ja ruumista.
Miksi kirjoitat proosaa? Kirjoitatko muita lajeja kuten näytelmiä, runoja tai esseitä?
En tiedä, kirjoitanko proosaa ylipäänsä. Osallistuin kilpailuun, johon sitä pyydettiin. En koskaan istunut alas ajatellen, että “tuotanpas nyt hieman proosaa”, vaan pikemminkin aloin penkoa vanhoja muistiinpanoja luoden niiden sekä löytömateriaalin pohjalta yksittäisiä tapahtumia, huomioita ja tokaisuja.
Pidemmän aikaa olen työskennellyt runokäsikirjoituksen parissa. Sen ohella olen työstänyt useampaa muutakin tapaa kirjoittaa päättämättä sen enempää, mitä muotoa ne voisivat valmiina edustaa. Onneksi sen enempää etu- kuin jälkikäteen kategorisointi ei ole kirjoittajan tehtävä. Kirjoitus itse kyllä opettaa, mitä lajia se on ja mielii olla.
Raadin mukaan kilpailutyösi ”haastaa proosan muodon ja on yhtä aikaa kokeellinen ja viihdyttävä.” Kerro hieman kilpailutyöstäsi ja sen kirjoittamisesta. Minkälaista kaunokirjallista tekstiä lähdit kirjoittamaan ja minkälainen siitä tuli?
Ryhdyin kirjoittamaan ajatellen, että voisin vetää Viikilät eli yrittää verhota runous proosan asuun. Inspiraationa toimivat Panu Räty ja Kaj Kalin, joiden pohjalta päätin luottaa toistorakenteisiin ilman perinteistä juonta. Pyrin tekemään päähenkilöstä mahdollisimman vastenmielisen ottaen vaikutteita Camus’lta ja Mishimalta. Kirjoitin tekstiä kolme kuukautta yhdistellen erilaisia tyylejä ja lähteitä luodakseni rekisterinvaihdoksia. Mukana on kaikkea aina raamattulainauksista pornomainosten ja keskustelupalstojen rikkakieleen. Teksti on katkoksin ilakoivaa keskeneräisyyttä, joka on mielestäni edelleen kesken. Ilmeisesti kaikenlainen halpuus kannatti.
Tekstinäyte
1.
Ihminen palaa kokonaan noin kahdessa tunnissa, ja tuottaa keskimäärin 1,4 – 4,1 kilogrammaa tuhkaa.
2.
Hänellä ei ollut enää sukulaisia, ystäviä, saati tuttuja. Saapui saattohoitoon yksin, eikä mennyt kuin kaksi päivää, ruoka ei mennyt enää alas ja hän kuoli. Myöhemmin mennessäni hänen huoneeseensa ihmettelin, ettei hänellä ollut tavaroita; vain yksi puku, jossa hän eli. Sekin on nyt viety. Ainoa jälki hänestä on ikunaan jäänyt rasvainen jälki hänen kasvoistaan. Hänen nenänsä painauma… Miten paksu kerros rasvaa… Menin lähelle ja katsoin sen läpi. Luulen, että aloin itkeä sisäänpäin. Suoraan nieluun. Kun aloin pyyhkiä jälkeä, ymmärsin, että jälki ei ollutkaan tällä puolen ikkunaa.
1.
Liha voi nauraa.
2. sija: Kaisla Kaheinen
Kuvaile itseäsi kirjoittajana.
Olen aika itsekriittinen kirjoittaja. Editoin tekstejäni paljon ja huolehdin siitä, kiinnostaako ”ketään” eli ns. kuvitteellista lukijaa. Minun täytyy välillä muistuttaa itseäni olemaan ottamatta itseäni liian vakavasti, mutta samalla kuitenkin pyrin ottamaan tekstini mahdollisen lukijan vakavasti, koska tuntuu falskilta aliarvioida jotakuta, joka on valmis käyttämään aikaansa tekstini lukemiseen. Toisaalta myös nautin kirjoittamisesta valtavasti, vaikka se ei aina ole helppoa. Olen todella kiinnostunut kielestä ja lausetason rytmistä.
Miksi kirjoitat proosaa? Kirjoitatko muita lajeja kuten näytelmiä, runoja tai esseitä?
Minulla on voimakas tarve kirjoittaa asioista, jotka jollain tavalla kiinnostavat tai vaivaavat minua. Olen aina lukenut paljon kaikenlaista kirjallisuutta, ja kirjallinen ilmaisu on siksi minulle tuttua ja luontevaa. Kirjoitan proosan lisäksi toisinaan jotain, joka lähestyy proosarunoutta, mutta fiktiiviset tekstini ovat enimmäkseen nimenomaan proosaa. Työkseni kirjoitan tieteellisiä artikkeleita samojedikielten äännehistoriasta ja etymologiasta.
Raadin mukaan kilpailutyösi ”tuo mieleen Laurence Sternen Tristram Shandyn mestarillisen asiaanpääsemättömyyden.” Kerro hieman kilpailutyöstäsi ja sen kirjoittamisesta. Minkälaista kaunokirjallista tekstiä lähdit kirjoittamaan ja minkälainen siitä tuli?
Alkuperäisen idean novelliin synnytti tarkoituksella väärin tulkittu fraasi tai kirjoitusohje ”[katso] äiti [minä ajan] ilman käsiä,” jolla kuvattiin siinä yhteydessä etenkin akateemisesta taustasta tuleville aloitteleville kirjoittajille tyypillistä liian älyllistä proosaa. Olen samaa mieltä alkuperäisen idean kanssa, mutta toisaalta ”äiti ilman käsiä” kuulosti aivan täydelliseltä novellin otsikolta. Aloin kirjoittaa aika suoraviivaista tapahtuman kuvausta, mutta novelli päätyi lopulta käsittelemään yllättävän paljon muistia ja muistamista sekä sitä, kuinka kertoa asioista, joista ei voi puhua suoraan.
Tekstinäyte
En totta puhuen ole tullut ajatelleeksikaan, että muistamattomuuteni saattaisi johtua putoamisesta. Enhän muista pudonneeni, mutta sehän tässä paradoksaalista onkin. Ei; muistikuvieni mukaan minä en pudonnut, vaan nimenomaan jähmetyin. Eikä kyse ollut ainakaan jälkikäteisen käsitykseni mukaan varsinaisesti siitäkään, että olisin äitini käytöksen seurauksena alkanut ikään kuin kiinnittää huomiota asemaani huomattavan ylhäällä korkeuksissa ja tullut äkkiä tietoiseksi siitä, että saattaisin pudota alas murskaten luuni sahanpurun väriseen hiekkalaatikkohiekkaan ja sen seurauksena alkanut pelätä itsekin ja jähmettynyt silkasta kauhusta. Toisin sanoen ei mielestäni ollut kyse siitä, ettäkö äitini hermostuneisuus olisi jollain tapaa tarttunut minuunkin, vaan pikemminkin koko todistamani tapahtumaketju (jonka saatan nähdä mielessäni nimenomaan tietynlaisena erillisten mutta kuitenkin toisiinsa järjestelmällisesti kytkeytyvien mikrotilanteiden ketjuna; siis juuri ketjuna eikä esimerkiksi epämääräisemmin toisiinsa liittyvien välähdysten sarjana) vaikutti siinä hetkessä jollain niin perustavanlaatuisella tavalla järkyttävältä ja mielettömältä, ettei minulla ollut psykologisessa mielessä kerrassaan mitään muuta mahdollisuutta kuin jäätyä paikoilleni tarkastelemaan tilannetta, vaan pikemminkin syvennyin tuossa nimenomaisessa leikkikentälle sijoittuvassa muistossa tarkastelemaan omaa sisäistä maailmaani.
3. sija: Santeri Kataja
Kuvaile itseäsi kirjoittajana.
Kaiketi olen itsekriittoinen: joskus tekstini tuntuvat jotenkin mitäänsanomattomilta ja/tai amatöörimäisiltä, kun taas toisinaan piehtaroin omassa erinomaisuudessani. En suuremmin suunnittele tarinoitani etukäteen enkä osaisi suunnitellakaan, joten kirjoittaessani kohtaan ne vastaavasti kuin lukija kohtaa ne lukiessaan.
Työskentelyotettani on siis osuvampaa kuvata intuitiiviseksi ja innoittuneeksi kuin insinöörimäisen etukäteisharkitsevaiseksi. Varsin usein luon tavalla tai toisella mystillisen toismaailmallisia ja useimmiten synkkäsävyisiä tekstejä: kirjoitan petoja kuhisevista metsistä, ydinsodan jälkeisistä sodista ja vuosituhantisten neuvostojen kokoontumisista.
Miksi kirjoitat proosaa? Kirjoitatko muita lajeja kuten näytelmiä, runoja tai esseitä?
Kirjoitan, koska en osaa olla kirjoittamattakaan. Parhaimmillaan proosailu sallii minun jättää kulloisenkin ajan ja paikan taakseni ja saavutan miellyttävältä tuntuvan flow-tilan. Kirjoittaminen tuntuu itsetarkoituksellisen tärkeältä, minkä lisäksi on antoisaa tehdä jotain sellaista, jossa koen olevani hyvä ja kehityskelpoinen. Tavoitteenani on ennen pitkää saada kirjoja julkaistuksi. Runoja rustailen toisinaan, minkä lisäksi kirjoitin useammalla kielellä hieman laululyriikkaa silloin, kun vielä ehdin tehdä musiikkia. Tsekkaa Spotifysta Apodictia, jos uumoilet semikristillisen kirkonpolttomusiikin maistuvan.
Raadin mukaan kilpailutyössäsi ”tarkat havainnot ja hiottu kieli tekevät lukukokemuksesta ehdottoman viihdyttävän.” Kerro hieman kilpailutyöstäsi ja sen kirjoittamisesta. Minkälaista kaunokirjallista tekstiä lähdit kirjoittamaan ja minkälainen siitä tuli?
Kyse on omaelämänkerrallisesta, humoristis-itseironisesta novellista, jota on yksityiskohtien osalta kärjistetty – oikeasti kyse ei ollut ensitreffeistä, joskin vaimoni oli kohtalokkaan opiskelijalounaan aikaan hädin tuskin tyttöystäväni. On itselleni melko epätyypillistä, että tarinassa tai sen tapahtumapaikassa ei ole mitään arkitavallisuudesta poikkeavaa, mutta teksti on tästä riippumatta yksi omista suosikeistani. Alunperin aloin kirjoittaa sitä aivan toista kisaa varten, mutta tuolloin totesin heti kättelyssä, ettei annettu sivumäärä riittäisi. Novellista tuli kuitenkin juuri sopivan mittainen J. H. Erkon kisaa varten, kun kuukausia myöhemmin kirjoitin sen loppuun.
Tekstinäyte
Kävelin A-rapun ovesta pihalle, porttikongista kadulle. Katu vietti alas, ja valuin sen mukana kohti kampusta. Matkalla mietin Puolassa elävää jänistä, joka osasi ihmeellisellä tavalla puhua ihmiskieltä. Pahaksi onnekseen tuo jänis ei kuitenkaan puhunut puolaa, vaan cherokeeta, jota yksikään ihminen tuhansien kilometrien säteellä ei ymmärtänyt. “Osda svhiyeyiditlv, dagwado Savanukahwn”, vaaleanruskea Savanukahwn kertoi ja katsoa tapitti puistonpenkillä istuvaa mummoa tummilla silmillään, mutta hämmästynyt rouva ei ymmärtänyt. Mitä sitten tapahtui, sitä en osannut vielä sanoa, koska en ollut kirjoittanut pidemmälle. En tiennyt, miten tarina jatkuisi, mutta jatkua sen pitäisi.